Lapseni kuoli yllättäen teini-ikäisenä.
Se tuntui halvaannuttavan järkyttävältä, lähes maailmanlopulta. Pahemmalta kuin mitä tarinoissa kerrotaan.
Mikään ei kuitenkaan muuttunut, vaikka tekoälykin tätä näköjään tarjoaa ikäänkuin automaattisena runollisena seurauksena. Ei maailma pysähdy eikä naapuri lakkaa huudattamasta kevyttä kesämusaa sinun menetyksesi ohjaamana. Ei persoona eikä elämänasenne muutu. Ei elämän ainutlaatuisuutta ja haurautta tajua yhtään paremmin.
Ymmärsin kuitenkin, että minä voin – minun suorastaan pitää – hänen kunniakseen ja hänen perintönään nauraa ja iloita elämästä. ’Äiti chillaa’ -hän toisti tätä usein kun hermoilin pikkuasioista kuten siitä ettei hän oppinut kutomaan sukkaa vaan heitti tekeleen koulun katolle. Ehkä tätä voi kutsua muutokseksi, ehkä ei. Syyt ja seuraukset ovat monimutkainen kudelma.
Elämä jatkuu ja löytää uomansa, ennemmin tai myöhemmin. Sinä selviät. Sinua tarvitaan edelleen. Sinun aikasi lähteä ei ole vielä. Tsunami vetäytyy ja tyyntyy pieniksi aalloiksi ajan kuluessa. Anna hymysi loistaa.
— Peilityyni