Tämä on minun tarinani. Ei täydellinen eikä siloteltu, vaan tosi.
Olimme yhdessä liki 30 vuotta. Yhteisiä lapsiakin useita. Ympärilläni oli paljon ihmisiä, mutta kaikkien niiden ihmisten keskellä olin yksin. Kukaan ei oikeasti nähnyt minua, kukaan ei tuntunut välittävän. Tunsin elämän hiipuvan sisältäni pikkuhiljaa, melkein kuollut vaikka elin. Minun täytyi pysyä elossa lasteni takia, he tarvitsivat minua. Heillä oli vain minut. Puolisolleni lapset olivat vain tiellä.
Päiväni kuluivat toisensa perään harmaina, samanlaisina, tunsin olevani oravanpyörässä josta ei ollut ulospääsyä.
Eräänä synkkänä päivänä sain puhelun siskoltani, puhelun sanoma oli, että hän piti minua hyvänä ja ihanana tyyppinä. Nämä sanat, minä uskoin mitä hän sanoi. Aloin näkemään itseni uudessa valossa. Aloin myös nähdä, kuinka voin tehdä asioita jolla voin vaikuttaa elämääni. Voin valita. Voin muuttaa asioita.
Minussa se tuntui tältä: ympärilläni oleva näkymätön häkki mureni pala palalta.
Vähitellen ymmärsin jotakin tärkeää. Aloin nähdä itseni uudessa valossa. Aloin nähdä vaihtoehtoja, mahdollisuuksia.
Sinulle, joka kuljet ehkä juuri nyt samanlaista matkaa: Joskus tiedostamattamme saatamme valita uhrin roolin. Kuitenkin aina on vaihtoehtoja. Sinä itse voit vaikuttaa omaan elämääsi.
Tarinassani löysin paremman polun jota kulkea. Elämä alkoi kuljettamaan pikkuhiljaa kohti valoisampia reittejä. Elämään alkoi tulla värejä
— Gunilla