Silloinkin kun en vielä nähnyt valoa, jokin minussa uskoi sen palaavan.
Koulu alkoi ja jäin miettimään miten aika kuluukaan nopeasti.
Minussa se tuntui tältä: toisaalta olin kovin iloinen siitä, että syksy saapui ja tuo tullessaan perheeseemme arkirytmin. Toinen puoli minusta taas koki pientä haikeutta, kun mietin, miten lapsemme kasvavat ja molemmat ovat jo pian yläkoulussa.
Vähitellen ymmärsin jotakin tärkeää. Ajankulku on niin hämmentävän nopeaa, miten sen tajuaa vasta kun oma lapsi astuu koulutielle ja vuodet vierivät nopeaan.
Sinulle, joka kuljet ehkä juuri nyt samanlaista matkaa: Muista kaikkien näiden vuosien keskellä myös itseäsi, ole armollinen vuosille ja nauti lastesi kasvusta kohti aikuisuutta.
Tarinani ei ehkä tullut valmiiksi siinä hetkessä. Mutta minä jatkoin eteenpäin — omana itsenäni, vähän lempeämpänä itseäni kohtaan.
— Rambo69