Kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti. Joskus riittää, että pysähtyy oman kokemuksensa äärelle.
Ulkomailla ollessani olin yksin aamulenkillä. En voinut hyvin, olin surullinen haastavan suhteen takia. Nojasin kaiteeseen merelle tuijottaen ja pohdin elämääni.
Viereeni tuli amerikkalaiselta vaikuttava nainen, hän kosketti olkapäätäni ja kysyi oliko minulla kaikki hyvin. Hetki oli lyhyt, mutta nosti koko matkan ajaksi mielialaani.
Minussa se tuntui tältä: ihmeellistä että joku ihan vieras näki surun sisälläni, joku ihan vieras välitti ja ilmaisi sen.
Vähitellen ymmärsin jotakin tärkeää. Hämmennyin siitä että olin näkyvä, että minut edes huomattiin. Ymmärsin että mielikuva jota minä olin alkanut pitämään totena, olikin väärä. Minä olen olemassa, arvokas ja näkemisen arvoinen.
Sinulle, joka kuljet ehkä juuri nyt samanlaista matkaa: Haluaisin tehdä kuten tämä tuntemattomaksi jäänyt vieras nainen, ilmaista että välitän.
Tarinani ei ehkä tullut valmiiksi siinä hetkessä. Mutta minä jatkoin eteenpäin — omana itsenäni, vähän lempeämpänä itseäni kohtaan.
— Gunilla